Muuri


Ravintolassa, ennen pöytään löytäytymistä,näin nuoren miehen.
Olin vaihtanut aikaisemmin asiallisia katseita hänen kanssaan. Mielestäni hän on erilainen ja vetovoimainen.
Yritin olla luonnollinen ja vähän flirttaileva. Hän huomasi minut. Odotan seuraavaa kohtaamista.
Kävelin virastoon hengästyneenä. Kättelin komeaa miestä hämmentyneenä. Keskustelun aikana kävi mahdottomaksi pakoilla tutkivaa katsetta. Päätin ylikorostuneen rohkeasti, hymyilevin silmin, ylläpitää tiiviin katsekontaktin. Huoneessa oli liian lämmin. Kotona olin väsynyt -kokonaisvaltaisesti väsynyt.
Unohdan tapaamisen pian.
Puoli vuotta sitten osuin arjessa kypsien herrasmiesten eteen. Kättelin, hymyilin, puhuin mukavia ja sanoin "heihei".  Nyt jälkeenpäin saan osakseni erittäin kiinnostuneita eleitä, ystävällistä huomaavaisuutta ja kaunista käytöstä.
Mitä minä tuollaisella vuorovaikutuksella oikeen teen, jos mikään ei johda mihinkään? Siis mikään ei johda mihinkään -ei todellakaan. Olen kerännyt auraani liikaa epäilyttävää säteilyä. Miten sen saa irti?
En ole kärsimätön. Olen jäänyt jotenkin jumiin. En minä aikaisemmin tällainen ollut. Laatikoissani on todisteita nuoren naisen seuraelämästä, joka ei käynnistyäkseen tarvinnut alkoholia.
Jotakin täytyy tehdä, jotta otsassani välkkyisi leima kertoen minun olevan lähestymisvapaa.